Pelko ja luottamus

On alkanut tuntua vähän kolholta tämä seuraavan ultran odotteleminen. En voi mitenkään tietää, onko vauvani kunnossa. Liikkeitä ei vielä tunnu, maha ei kasva. Ultraa pitäisi odottaa kolme viikkoa, ja se on ihan järkyttävän pitkä aika. Välillä houkuttelee ajatus mennä käväisemään yksityisellä ihan vaan tarkistamassa että kaikki on hyvin. Mutta toisaalta pitäisi pystyä hallitsemaan tätä jatkuvaa epävarmuuden tunnetta. Sehän kuuluu asiaan, se on osa tätä matkaa.

Luin joltakin foorumilta että joku oli käynyt np-ultrassa ja siellä oli ollut kuollut sikiö, joka piti lääkkeellisesti poistaa. Rupesi hirvittämään. Noinhan voi käydä minullekin! Ei pitäisi lukea foorumeita. Kyllähän suurin osa muiden ihmisten np-ultrareissuista päättyy hyviin uutisiin. Nuo huonot uutiset vaan pistävät niin helposti silmään, kun erehtyy lueskelemaan foorumeita.

Välillä olen hyvinkin luottavainen sen suhteen, että kaikki on hyvin. Olen tavallaan tottunut jo siihen ajatukseen, että olen raskaana, eikä joka vessareissulla tarvitse vainoharhaisesti tarkistaa, että näkyykö paperissa punaista. Toisaalta tämä raskaana olo on aika kummallista hommaa. Tuntemukset - niin fyysiset kuin henkisetkin - ovat niin kovin erilaisia kuin ennen. Jos joku kysyisi minulta, että millaista on olla raskaana, niin en varmaankaan sanoisi että "aivan ihanaa". Sanoisin että omituista. Se lienee lähimpänä totuutta.