Muutos

Vartalossani tapahtuu muutoksia kovaa vauhtia. Tämä kehityskulku on ollut noin viikon ajan päällä, mutta varsinkin viimeisen neljän päivän aikana. Masu pullahti esille ja kaiken kansan nähtäville ihan yhtäkkiä viime viikonloppuna, rv 12+1. Olen yllättynyt että se tuli näin aikaisin. Olin kuvitellut että menee varmaankin jonnekin 20. viikolle ennen kuin alkaa näkyä. Eilen huomasin, että rinnatkin ovat ilmeisesti taas päättäneet ruveta kasvamaan. Nehän vaihtoivat 5. viikolla kuppikokonsa B:stä C:hen puolessa viikossa, mutta sen jälkeen ei ole mitään tapahtunut. Nyt ne ovat kireät ja hieman kauhunsekaisin tuntein odottelen, että aikovatkohan ne tosiaankin vielä kasvaa.

Tähän mennessä vartaloni muuttumisessa on tapahtunut kaksi itselleni tärkeää vaihetta. Ensimmäinen oli raskauden alussa, silloin kun sain tietää raskaudestani. Rinnat kasvoivat ja olo oli hyvin kummallinen. Tunsin olevani aivan vieraassa kropassa, ja se oli välillä jopa hieman ahdistavaa ja pelottavaa. Sitten totuin raskaana oloon ja olen tässä jo noin kuukauden ajan ollut melko muuttumattomassa tilassa. Toinen vaihe alkoi nähtävästi nyt, kun Masu alkoi kasvaa. Tämä ei ole ollenkaan ahdistavaa eikä pelottavaa. Olen valtavan onnellinen Masustani. Olen aina sellaisesta haaveillut ja muiden mammamasuja kateellisena katsellut - jo kauan ennen oman vauvakuumeeni alkamista. Pidän ylpeydellä uusia mammahousujani ja ihastelen peilikuvaani joka kerta kun kävelen peilin ohi. Olen kuullut ja lukenut, että raskauden toinen kolmannes on ihanaa aikaa. Näköjään se tosiaankin on sitä, kun heti toisen kolmanneksen alettua pullahti Masu esille aiheuttamaan minulle suurta riemua. Enkä tunne oloani vieraaksi omassa vartalossani, niin kuin raskauden alussa. Tämä on minun vartaloni, minun rakas Masuni, ei kenenkään muun!

Olen vuosikausia sanonut, että nainen on kauneimmillaan, kun se on raskaana. Mammamasut ovat vaan niin lumoavan kauniita. On ihanaa tuntea itsensä nyt kauniiksi - ehkä se on ihan tervettä välillä nauttia omasta ulkonäöstään, eikä aina vaan kriittisesti katsella kaikkia vartalon vikoja. Nyt en vikoihin kiinnitä huomiota, kun on mielenkiintoisempaakin katseltavaa. Minä aion tämän raskauteni ajan nauttia naisellisuudestani - siitä mikä minulla yleensä on pahasti hukassa - kukoistaa ja säteillä elämän riemua. Minulla on siihen oikeus, vihdoinkin.

Epäusko

Istuin eilen lounaalla, kun jostakin iski päähän epäusko kuin salama kirkkaalta taivaalta. Miten voi olla mahdollista, että minä olen raskaana? Miten voi olla mahdollista, että vieläkin olen näin epäuskoinen, vaikka olen tiennyt  raskaudestani jo 1,5 kuukauden ajan?

Minulla on (foorumi)tuttavia, joille raskaaksi tulo on vaikeaa. Minullekin se oli vaikeaa, mutta on paljon ihmisiä, joille se on vielä hurjan paljon vaikeampaa. Kun luen heidän juttujaan, minun on hirveän vaikea käsittää, miksi minulle on suotu tällainen onni ja heille ei. Aimmin olin heidän kanssaan samassa tilanteessa, osa heidän surullista joukkoaan. Pettymyksiä pettymysten perään, diagnoosi ja lääkityksen aloittaminen, toivon pilkahdus että ehkä nyt tärppää kun lääkitys on päällä - ja sen jälkeen vaan lisää pettymyksiä, kun ei tärpännytkään. Ja kun sitten lopulta tärppäsikin, siitä vihoviimeisetä clomi-kierrosta minkä jälkeen olisin joutunut tuosta lääkkeestä luopumaan, minun oli aivan mahdotonta uskoa sitä. On edelleenkin. Olin niin orientoitunut siihen, että kuulun niiden vaikeimpien tapausten joukkoon, joudun käymään läpi kovimmat hedelmöityshoidot. Olihan minulla jo aikakin julkisen puolen lapsettomuusklinikalle ja valmiit suunnitelmat yksityiselle menemisestä julkisen puolen jonotousaikana.

Koko raskausaikani on ollut pessimismin, pelkäämisen ja epävarmuuden aikaa. En vaan voinut uskoa, että tällainen onni voisi minut kohdata. Niin syvät arvet lapsettomuusjakso minuun jätti. Ensin pelkäsin tuulimunaraskautta tai keskenmenoa, tai että alkio on kiinnittynyt väärään kohtaan. Varhaisultra kumosi osan noista peloista, mutta keskenmeno jäi yhä mieleeni kummittelemaan. Kun muutaman viikon raskaana oltuani aloin päästä siitä pelosta eroon, tuli tilalle pelko, että mitä jos lapsi on kuollut kohtuun muttei ole tullut sieltä pois. Tai mitä jos lapsi on rakenteellisesti viallinen. Toissapäiväinen np-ultra todisti, että lapsi on elossa ja voi hyvin, se on kasvanut aivan oikeaan tahtiin ja ainakin toistaiseksi sillä näyttäisi olevan kaikki "palikat paikoillaan" niin kuin pitääkin. Nyt minun pitäisi opetella totutusta epävarmuuden tunteestani pois, ja alkaa vaan luottaa siihen, että kaikki on hyvin. Mutta miten opettelet pois tavasta johon olet itsesi jo perusteellisesti totuttanut? Eihän mikään ole varmaa ennen kuin sylissäni on terve, elävä lapsi. Mutta epäonnistumisen mahdollisuudet alkavat olla hyvin pieniä jo.

Jonkun raskauslaskurin mukaan nimenomaan tänään on se suuri päivä, kun keskenmenon riski pienenee huomattavasti. No, eihän se ihan yhdessä päivässä muutu suuresta riskistä pieneksi, mutta kuitenkin. Se merkittävä 12. viikko on nyt ohi ja hengissä ollaan. Ensimmäinen kolmannes on ohi. Riskialttiit kuukaudet ovat takanapäin. Ja nyt minun viimeinkin olisi aika oppia nauttimaan aivan täysillä siitä, että olen raskaana, sisälläni kasvaa pieni ihminen, joka on minun ja mieheni aikaansaannos.

Loppukevennyksenä mainittakoon, että kun näin lapseni toissapäivänä ultraruudulla heiluttelemassa pieniä käsiä ja jalkoja kuin joku maailman omistaja, minulle tuli tunne että haluan ottaa tuon syliin. Jokin ikiaikainen, voimakas äidinvaisto sykähti syvällä sisimmässäni.