Epäusko

Istuin eilen lounaalla, kun jostakin iski päähän epäusko kuin salama kirkkaalta taivaalta. Miten voi olla mahdollista, että minä olen raskaana? Miten voi olla mahdollista, että vieläkin olen näin epäuskoinen, vaikka olen tiennyt  raskaudestani jo 1,5 kuukauden ajan?

Minulla on (foorumi)tuttavia, joille raskaaksi tulo on vaikeaa. Minullekin se oli vaikeaa, mutta on paljon ihmisiä, joille se on vielä hurjan paljon vaikeampaa. Kun luen heidän juttujaan, minun on hirveän vaikea käsittää, miksi minulle on suotu tällainen onni ja heille ei. Aimmin olin heidän kanssaan samassa tilanteessa, osa heidän surullista joukkoaan. Pettymyksiä pettymysten perään, diagnoosi ja lääkityksen aloittaminen, toivon pilkahdus että ehkä nyt tärppää kun lääkitys on päällä - ja sen jälkeen vaan lisää pettymyksiä, kun ei tärpännytkään. Ja kun sitten lopulta tärppäsikin, siitä vihoviimeisetä clomi-kierrosta minkä jälkeen olisin joutunut tuosta lääkkeestä luopumaan, minun oli aivan mahdotonta uskoa sitä. On edelleenkin. Olin niin orientoitunut siihen, että kuulun niiden vaikeimpien tapausten joukkoon, joudun käymään läpi kovimmat hedelmöityshoidot. Olihan minulla jo aikakin julkisen puolen lapsettomuusklinikalle ja valmiit suunnitelmat yksityiselle menemisestä julkisen puolen jonotousaikana.

Koko raskausaikani on ollut pessimismin, pelkäämisen ja epävarmuuden aikaa. En vaan voinut uskoa, että tällainen onni voisi minut kohdata. Niin syvät arvet lapsettomuusjakso minuun jätti. Ensin pelkäsin tuulimunaraskautta tai keskenmenoa, tai että alkio on kiinnittynyt väärään kohtaan. Varhaisultra kumosi osan noista peloista, mutta keskenmeno jäi yhä mieleeni kummittelemaan. Kun muutaman viikon raskaana oltuani aloin päästä siitä pelosta eroon, tuli tilalle pelko, että mitä jos lapsi on kuollut kohtuun muttei ole tullut sieltä pois. Tai mitä jos lapsi on rakenteellisesti viallinen. Toissapäiväinen np-ultra todisti, että lapsi on elossa ja voi hyvin, se on kasvanut aivan oikeaan tahtiin ja ainakin toistaiseksi sillä näyttäisi olevan kaikki "palikat paikoillaan" niin kuin pitääkin. Nyt minun pitäisi opetella totutusta epävarmuuden tunteestani pois, ja alkaa vaan luottaa siihen, että kaikki on hyvin. Mutta miten opettelet pois tavasta johon olet itsesi jo perusteellisesti totuttanut? Eihän mikään ole varmaa ennen kuin sylissäni on terve, elävä lapsi. Mutta epäonnistumisen mahdollisuudet alkavat olla hyvin pieniä jo.

Jonkun raskauslaskurin mukaan nimenomaan tänään on se suuri päivä, kun keskenmenon riski pienenee huomattavasti. No, eihän se ihan yhdessä päivässä muutu suuresta riskistä pieneksi, mutta kuitenkin. Se merkittävä 12. viikko on nyt ohi ja hengissä ollaan. Ensimmäinen kolmannes on ohi. Riskialttiit kuukaudet ovat takanapäin. Ja nyt minun viimeinkin olisi aika oppia nauttimaan aivan täysillä siitä, että olen raskaana, sisälläni kasvaa pieni ihminen, joka on minun ja mieheni aikaansaannos.

Loppukevennyksenä mainittakoon, että kun näin lapseni toissapäivänä ultraruudulla heiluttelemassa pieniä käsiä ja jalkoja kuin joku maailman omistaja, minulle tuli tunne että haluan ottaa tuon syliin. Jokin ikiaikainen, voimakas äidinvaisto sykähti syvällä sisimmässäni.