Pimeää

Olen vaipunut synkkyyteen. On ollut kova paikka huomata, että vaikka olemme kulkeneet jo pitkän matkan, aivan liian pitkän, olemmekin kulkeneet ympyrää ja palanneet takaisin päin. Katkeruus valtaa mielen, koko ajan vaan kyselee itku kurkussa että miksi? Miksi juuri me? Välillä mieleen häivähtää karmeita ajatuksia siitä, että mitä jos emme koskaan onnistu. Kuinka voisin elää lopun elämäni lapsettomana? En voi. Se ei ole vaihtoehto. Meidän täytyy onnistua, pakkohan meidän on.

Todennäköisyyslaskenta tekee minut hulluksi. Mitä järkeä on mennä vaikkapa inseminaatioon jos sen onnistumistodennäköisyys on tilastollisesti vain 10 - 15 %? Kun luomumeiningillä todennäköisyys on 20 %. Tuohan tarkoittaa sitä että pitäisi pysyä kotona luomuilemassa. Ja mitä järkeä on maksaa itsensä kipeäksi IVF-hoidoista, jos niissäkin onnistumisprosentti on vain jonkun 30 % luokkaa per yritys? Mitä järkeä on ylipäänsä edes haluta lisääntyä, jos se kerran on näin vaikeaa ja pilaa kaiken ilon elämästä?

Mitä järkeä on elää, jos ei saa lasta?

Takaisin menneeseen

Olen saanut elellä "normaalin" naisen elämää maaliskuusta saakka clomien ansiosta, koska niillä olen ovuloinut. Sitä on tapahtunut jo niin monesti, että olen melkein tuudittautunut pitämään sitä itsestäänselvyytenä. Nyt todellisuus iski taas päin naamaa: minulla on PCO, ei se mihinkään ole karannut, vaikka lääkkeitä söisinkin. Nyt eletään neljättä clomikiertoa ja joudun valitettavasti toteamaan, että tällä kertaa lääkitys ei toiminut. Ovulaatio jäi välistä, niin kuin ennen vanhaan. Olin reissussa viikon ja tietysti koko ajan mietin, että missähän vuoto viipyy, olenkohan raskaana. Oli tylyä tehdä kotiin palattua miinustesti ja todeta, että vanha tuttu PCO se vaan siellä taas riehuu. Minä ja minun surkeat, käyttökelvottomat munasarjani. En minä näiden kanssa mihinkään pääse.

Edessä on 1,5 kk toivotonta elämää, kun ei ole mitään lääkitystä eikä lääkäriin heinäkuussa pääse. Ei auta kuin odottaa taas. Odottaa ja odottaa. Sitähän tässä on tehty jo viime vuoden keväästä saakka. Odotettu odottamista.

Suru

Usko ja toivo ovat vähissä, suru valtaa alaa. Nyt ollaan jo niin pitkällä kierrossa, että raskaustesti olisi varmasti jo tänä aamuna kertonut totuuden. Mutta eipä huvittanut tehdä testiä, kun ei huvita katsella sitä vain yhtä viivaa. Enkä jaksa kieriskellä missään luuloraskausoireissa, niin kuin aiemmissa kierroissa, kun en vaan usko enää. Ja sitten toisaalta kuitenkin välillä uskon, että jos saisimme yrittää vielä monta ovuloivaa kiertoa, niin kyllä varmasti joku niistä tärppäisi. Harmi ettemme saa. Ensi kierrossa lääkitystä ei enää ole, ja luomuilu tarkoittaa minun kohdallani ovuloimattomuutta. Ja se taas tarkoittaa, että raskaaksi tulon mahdollisuus on 0 %. Minulla on nyt tyypilliset loppukierron tunnelmat: ajattelen, että emme ala odottamaan julkisen puolen hoitoihin pääsyä, vaan menemme heti elokuussa yksityiselle. Nämä ajatukset yleensä muuttuvat alkukierrossa ja ovulaation aikoihin. Mutta nyt eletään loppukiertoa, henkistä kuoppaa, surua. Suren valmiiksi jo tulevaa pettymystä, jonka tiedän tulevan.

Keksin laittaa blogiini kävijälaskurin tänään. Kiinnostaa nähdä käykö täällä kukaan. Vaikka itsellenihän minä tätä kirjoitan, enkä ole blogiani mainostellut kuin parille ihmiselle.

Kutsu

Eilen postilaatikossa odotti paksu kirje. Sen avaaminen toi kyyneleet silmiin, koska asia oli yhtaikaa iloinen ja hyvin surullinen. Kutsu hedelmöityshoitoihin julkisella puolella olevalle lapsettomuusklinikalle. Miksi meidän piti joutua tähän tilanteeseen saakka? Tämä oli jo kauan ennen yrittämisen alkamista pahin painajaiseni, jonka toteutumiseen en kuitenkaan uskonut, koska eihän koskaan minulle voi tapahtua mitään pahaa. Niinhän sitä luulisi.

En ole vielä päättänyt, menemmekö tuonne julkiselle puolelle hoitoihin, vai yksityiselle. Yksityisellä ei tarvitse jonottaa, mutta siellä pitää maksaa. Toisaalta jonotusaika ensikäyntiin julkisella puolella on näköjään vain 4 kk sen kutsun mukaan. Minä olin varautunut puolen vuoden odottamiseen.

Odotan nyt kuitenkin elokuuhun saakka ennen kuin teen mitään päätöksiä hoitopaikan suhteen. Minullahan piti olla kesäloma näistä asioista.

Oota oottelen

Tänään söin viimeisen clomin. Muistan kuinka iloinen olin, kun neljä kiertoa sitten sain aloittaa clomien syömisen. Olin niin riemuissani siitä, että saan kokonaista neljä yritystä käyttööni. Vielä isommaksi riemu repesi, kun huomasin ihan oikeasti ovuloivani näillä lääkkeillä. Se on iso juttu ihmiselle, joka on ollut ilman ovulaatiota koko noin yhdeksän kuukautta kestäneen yrittämisen aikana. Kyllä niillä on helppoa, jotka ovuloivat luonnollisesti, niin kuin naisen pitääkin. Minä en taida mikään nainen ollakaan.

Mutta riemun ajat alkavat olla ohi, ainakin näiden clomihommien osalta. Pienet vaaleanpunaiset pillerit pienen purnukan pohjalla ovat huvenneet loppuun. Enkä vieläkään ole raskaana. En voikaan enää tuudittautua siihen ajatukseen, että minun ainoa vikani on PCO ja sen myötä ovuloimattomuus, ja että sehän on helposti hoidettavissa. No, kyllähän se olikin helposti hoidettavissa. Mutta siitä huolimatta, syystä tai toisesta kohtu on edelleenkin autiotalo.

Kesäloma?

Minun piti pitää lomaa näistä ajatuksista, jotka seuraavat minua joka paikkaan. Kesäloma, ilman stressiä. Niin minua neuvottiin tekemään, kun olin eilen yhteydessä lapsettomuusklinikkaan. Kyllä minä sen loman vielä aloitan, ainakin yritän. Mutta sitä yritystä odotellessa päätin perustaa tällaisen blogin, ottaa vähän "vertaistukiystävistä" mallia. Olen kyllä kirjoitellut päiväkirjaa jo monta kuukautta, mutta vain itselleni, niin sanotusti pöytälaatikkoon. En olisi uskonut alkavani bloggaamaan julkisesti. Mutta aloin kuitenkin.

Siitä on jo vuosi aikaa, kun ryhdyin innolla ja malttamattomuudella toteuttamaan unelmaani. Kovasti tolkutin itselleni, että tuskin se nyt ihan heti tapahtuu. Että voihan siinä mennä vaikka kolmekin kuukautta. Tai jos oikein huono tuuri on niin puoli vuotta.

On mennyt vuosi, ja minä olen yhä ilman sinua, lapseni.