Jaksamisen rajat

Vaihdoin tämän alunperin lapsettomuusblogiksi perustetun päiväkirjani nimeksi Sinun kanssasi, koska Ilman sinua ei oikein sovi nykytilanteeseen.

Olen jotunut viime päivinä huomaamaan, että fyysisen jaksamisen rajat ovat todellakin muuttuneet raskautta edeltävään elämään verrattuna. Kun elelen normaalia elämääni kotioloissa, voin varsin hyvin koko ajan. Syön ja nukun säännöllisesti ja lepään myös keskellä päivää. Varsinkin iltasella tulee kulutettua aika paljon aikaa sohvalla löhöten, ja nyt tiedän, että se on jopa järkevää toimintaa, vaikka se voikin kuulostaa silkalta laiskuudelta. Muuttuva vartaloni yksinkertaisesti tarvitsee paljon lepoa voidakseen hyvin. Kun syön säännöllisellä rytmillä, pysyy ruuansulatuselimistö hyvinvoivana.

Jos sitä tarvittavaa lepoa ei ole mahdollista saada, tulee ongelmia. Se tuli tänä viikonloppuna todistettua, kun olin reissun päällä. Paljon aikaa vuorokaudesta kului junassa istumiseen ja ns. "meno päällä" olemiseen, ja ainoastaan yöllä oli tilaisuus levätä kunnolla makuuasennossa. Seuraus: perjantai-iltana olin 12 tuntia liikenteessä olemisen jälkeen niin poikki, että jalat menivät alta. En ole koskaan raskaana oloni aikana ollut niin uuvuksissa. Se oli niin totaalista kokovartaloväsymystä kuin mahdollista. Lisäksi silmissä vilisi ja aivot eivät tuntuneet jaksavan käsitellä vähääkään mitään tietoa.

Lauantaina piti istuskella melkein koko päivä. Jossain vaiheessa iltaa se kävi ahdistavaksi. Ensin kohdussa alkoi tuntua hankalalta, eikä tuolissa meinannut löytyä hyvää istuma-asentoa. Sellaisessa tilanteessa normaalisti, siis kotioloissa, menisin makuulle ja pian kaikki olisi taas hyvin. Mutta nyt olin paikassa (juhlassa), jossa makuulle pääsy oli mahdotonta. Niinpä hankala olo kohdussa muuttui kivuksi, ja kipu yltyi koko ajan yhä voimakkaammaksi. Kroppani yritti huutaa minulle, että minun on mentävä makuulle. Enkä voinut sen pyyntöä noudattaa. Se oli ahdistavaa, myös henkisesti. Vähän niin kuin vauvani olisi itkenyt, mutta en olisi voinut ottaa sitä syliini, vaan olisin joutunut vaan avuttomana katsomaan vierestä sen itkemistä.

Raskaus ei ole sairaus, enkä myöskään tunne itseäni sairaaksi. Normaalitilanteessa tunnen oloni hyvinkin terveeksi, virkeäksi, energiseksi. Mutta se täytyy näköjään oppia hyväksymään, että jaksamisen raja kulkee eri kohdassa, kuin ennen raskautta. Yhdelle päivälle ei vaan yksinkertaisesti voi kuormittaa liian paljon tekemistä ja menemistä.