Hyvin sujuu

Tämän kirjoituksen otsikko on aika vaarallinen. Minulla on ollut taipumusta raskauteni aikana tipahtaa yllättäen milloin mihinkin kuoppaan juuri sillä hetkellä, kun olen alkanut liikaa riemuita siitä, että hyvin sujuu.

Mutta nyt joka tapauksessa on sujunut hyvin jo kaksi viikkoa. Olen saanut olla kotona, en ole joutunut sairaalaan. Vointi on parantunut ja olen hyvinkin energinen. Minulla ei ole juuri mitään sellaisia vaivoja, mitä monilla viimeistä kolmannestaan viettävillä mammoilla ruukaa olla. Pystyn nukkumaan yöni aivan ongelmitta. Ei ole turvotusta, suonenvetoja, selkäsärkyä tai muitakaan ärsyttäviä ongelmia. Etinen istukkani tihkuttelee joka päivä pikkuisen verta joka tulee ulos vanhentuneena tuhruna, mutta siitä ei lääkärin mielestä ole syytä ottaa sen kummempaa stressiä, joten en vaivaa liiemmälti päätäni moisilla tuhruilla. Ne nyt vaan kuuluvat tähän istukka-asiaan, mikä minun kohdalleni on huonon tuurin takia osunut.

Kävin vastikään kontrollissa lääkärin luona ja hän oli tilanteeseen tyytyväinen. Hän päätti, että lapseni saa olla kohdussa täysaikaiseksi eli suunnilleen 37-viikkoiseksi saakka, ellei jotain yllätyksiä tule matkan varrelle. Leikkaussali on varattu, suunniteltu sektiopäivä on tiedossa. En kuintekaan aio tarkkaa päivämäärää paljastaa tässä blogissani. Tuntuu omituiselta odottaa vauvaa niin, että tietää, minä päivänä hän tulee syntymään. Toisaalta se päivä ei ole varma - mitä tahansa voi tapahtua näiden muutamien viikkojen aikana, mitä on vielä jäljellä.

Tänään tuli täyteen raskausviikko 34+0, jota olin pitänyt jo jonkin aikaa tavoitteena. Nyt aletaan olla jo varsin hyvillä viikoilla. Vauva painaa toissapäiväisen arvion mukaan 2300 grammaa. Se on hurjan paljon enemmän kuin neljä viikkoa sitten, jolloin lähdin supisteluitteni ja vuoteluideni kanssa ensimmäistä kertaa sairaalaan ja pelkäsin synnyttäväni heti. Silloin vauva painoi vain 1500 grammaa.

Viime viikkoina vauva on alkanut tuntua yhä suuremmalta ja ahtaampaan tilaan ahdetulta. Sen sijaan että tuntisin ison, pyöreän masun, tunnenkin tuossa edessäni ihan oikean vauvan. Mahani on kova ja muhkurainen. Kun kävelen käsi masun päällä, vauva heilahtelee masun sisällä edestakaisin. Kun nukun, tuntuu että viereeni olisi tungettu kasa kovia möykkyjä pehmeän masun sijaan. Se on erikoista. Ikään kuin vauvani olisikin jo syntynyt ja pitelisin häntä sylissäni. Pienenä erona on vaan se, että välissä on vielä kerros nahkaa, vatsanpeitettä ja kohdun seinämää. Nekin kerrokset tuntuvat jo kovin ohuilta.

Sektion harmittelu on alkanut siirtyä taka-alalle muiden ajatusten tieltä. Se minua vaan vähän suututtaa, ettei mistään tunnu löytyvän tietoa siitä, miten valmistautua henkisesti sektioon. Googleen ei kannata sektio-sanaa kirjoittaa, koska löytää vaan masentavia juttuja siitä, mitä kaikkia riskejä ja komplikaatioita sektioon voi liittyä, ja miten hidasta siitä on toipua. Sairaalasta puolestaan saa lähinnä konkreettisia valmistautumistoimenpiteitä koskevia tietoja, esim. että pitää olla syömättä ja käydä suihkussa ennen toimenpidettä, ja toipumisaikana pitää huuhdella haavaa jne. Mutta missään ei kerrota, miten sektioon valmistaudutaan henkisesti, ja miten siitä toivutaan henkisellä tasolla. Kaikki tieto tuntuu vaan koskevan alatiesynnytystä. Miksihän sektiolle viitataan kintaalla? Ikään kuin se ei voisi olla henkisesti vaikeaa! Ainakin tällä hetkellä se on minulle henkisesti huomattavasti vaikeampi asia kuin alatiesynnytys, jota olin kovasti toivonut ja jonka nyt menetin.