Eihän tässä ole mitään järkeä

Raskaana olo tukkii aivoni. Pyörittelen asiaa mielessäni koko ajan kaikilta mahdollisilta kanteilta, mitä vaan onnistun keksimään. Herään yöllä ajattelemaan tätä asiaa. Tai no, nykyään herään vaan käväisemään vessassa (joka on jo pakko suorittaa joka yö, ei mitään mahdollisuuksia selvitä koko yötä ilman vessareissua) ja totean sen jälkeen, että olen ajatellut aiempina öinä tämän aiheen jo aivan puhki joten voin yhtä hyvin nukkuakin. Sitten näen unia, milloin mistäkin aiheesta, ja joka uneen tunkee ajatus raskaana olosta. Se on valloittanut pääni kuin jokin tauti.

Huomaan pakkomielteisesti mässäileväni aina muutaman päivän putkeen milloin milläkin aiheeseen liittyvällä yksityiskohdalla. Surffailen netissä tuntikausia etsimässä siihen yksityiskohtaan liittyvää tietoa ja foorumikeskustelua. Kyselen asiasta sellaisilta, jotka ovat kokeneempia. Muodostan mielipiteen, vellon asiaa mielessäni, kunnes kyllästyn siihen ja sysään sen sivuun - vain ottaakseni jonkun uuden asian märehdittäväkseni. Ainakin seuraavia aihealueita on tullut jo pyöriteltyä joka kantilta:

• keskenmeno
• mihin kannattaa mennä synnyttämään, valitsenko ison ja kovasti haukutun sairaalan tuosta läheltä vai pienen ja kehutun, johon on pitkä matka
• synnytyksen kivunlievitysmenetelmät
• kestovaipat 
• vauvanvaunut - minkälaiset ja -hintaiset kannattaa hankkia?
• yrittäjyyden ja lapsen sovittaminen yhtaikaa arkeen
• mikä on sopiva ajankohta kertoa sukulaisille?
• kunnallisella puolella olevat ultrat, jossa ultraaja on kuulemma kamala ihminen. Miten uskallan mennä sinne?

Ja niin edelleen.Välillä kyllästyn ihan totaalisesti koko aiheeseen.

Tänään olen pyöritellyt mielessäni ajatusta onnesta. Olen onnellinen ihminen, jonka elämässä on tapahtunut paljon onnellisia asioita. Siltikään en ole koskaan kohdannut tällaista onnen määrää. Se menee yli ymmärräyksen, yli käsityskyvyn kapasiteetin. Kun ajattelen sellaista hetkeä, että makaan sairaalassa ällöttävän pinkissä sairaalapuvussa naama pöhöttyneenä, tukka sekaisin ja klähmäinen ja punainen vauva rintani päällä, on minun vaikea uskoa, miten sellainen onni voi olla edes mahdollista. Eihän niin isoa onnea voi osua minun kohdalleni, sehän on aivan liian paljon. Niin paljon että sydän pakahtuu varmasti jo puolessavälissä sitä. Mitä lie se pakahtuminen tarkoittaakaan. Ajatuskin tuosta tilanteesta ja siihen liittyvästä onnesta on niin käsittämättömän absurdi, että minun on vaikea uskoa sellaisen koskaan olevan totta. Ja sitten toisaalta, suurin osa tämän maailman naisista tulee kyseisen onnen kohtaamaan, se ei ole mitään yliluonnollista. Voiko se tosiaan olla totta, myös minun kohdallani?

Vaikka eihän sitä tiedä, jos tämä lapsi kuoleekin ennen sitä hetkeä, eikä toista lasta enää tule. Eihän koskaan voi tietää mitään varmasti.