Ultrassa käyminen oli todella tunteellinen kokemus. Niin epätodellinen, niin kaunis, niin omituinen tilanne. Ja siellä kohdussa köllötteli kahdeksan millimetrin pituinen pikkuiseni sydän iloisesti läpättäen. Siellä se vaan olla möllötti kuin se olisi maailman itsestäänselvin asia. Kuin olisi sanonut että totta kai olen täällä, mitä siinä vahtaatte silmät kyynelissä ja suut ymmyrkäisinä? Minun lapseni, pienokaiseni, epämääräinen suttu ultraääniruudulla, suttu jonka keskellä sykkii pieni sydän.
Koska kohtuni oli asettunut vahvasti takakenoon, ei kuvasta saanut niin selvää kuin olisi ollut toivottavaa. Niinpä neuvolan täti kehoitti tulemaan viikon päästä uudelleen - ilman että pitäisi uudesta käynnistä maksaa mitään - että näkisimme lapsemme paremmin.
Se tumma soikio ja sen keskellä näkyvä pieni suttu ja sen keskellä läpättävä sydän piirtyivät verkkokalvoihini kenties ikuisiksi ajoiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti