Edellisessä kirjoituksessani hehkuttamani optimismi ei kantanut pitkälle, vaikkakin helpotti elämää sillä hetkellä. Olen jälleen sairaalassa toissayönä alkaneen verenvuodon takia. Vuoto tosin loppui nopeasti, mutta ehti säikäyttää pahanpäiväisesti ja sairaalaan oli pakko lähteä, koska sellaiset ohjeet olen saanut pienenkin verenvuodon sattuessa.
Ei tämä sairaalaan joutuminen kuitenkaan poistanut optimismiani sen suhteen, että vauvani tulee pysymään kyydissäni vielä pitkään. Mutta hirvittää ajatella, kuinka kauan tätä vielä jatkuu, kuinka monta pelästymistä joudun vielä kokemaan ennen kuin lapseni on onnellisesti maailmassa JA päässyt kotiin. Raskauden kolmas kolmannes on osoittautunut kovin vaikeaksi - suorastaan epäreilun vaikeaksi - varsinkin jos vertaa ensimmäiseen ja toiseen kolmannekseen. Toki on niitä äitejä, jotka joutuvat vielä kamalampien koettelemusten eteen raskaus aikana. Mutta muiden ongelmat ovat muiden ongelmia, ja minä koen ja kärsin vain nämä omani. Jos aina ajattelisi että pitää olla tyytyväinen, kun asiat eivät ole niin pahasti kuin jollain toisella, niin ei antaisi itsellensä oikeutta käsitellä omaa vaikeaa tilannettaan. Vähätteleminen ei ainakaan auta tässä asiassa.
Huomenna on rv 32+0. Se on kaksi viikkoa enemmän, kuin sinä päivänä, kun nämä ongelmat alkoivat. Näin ne viikot pikkuhiljaa kertyvät, ja viikko viikolta, päivä päivältä minun lapseni kasvaa ja vahvistuu.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Kovin on pieni vauvasi vielä, toivottavasti saa olla edes hetken masussa! Pidän peukkuja!
VastaaPoistaMutta toivonkipinänä haluaisin sanoa, että itse siirtyessäni 30+ puolelle kollega fysioterapeuttini totesi, että ei ole vuosiin enää hoitanut keskosvauvoja, jotka olisivat syntyneet kolmenkympin paremmalla puolella. Tämä koska alun hoito on niin mielettömän hyvää! Ja ei se sektiokaan maailmaa kaada. Jos vielä toinen onni suodaan, on mahdollisuus synnyttää alakautta.
Voi hyvin!!!