Optimismi ja pettymys

Kotiuduin viime viikolla oltuani sairaalassa 6,5 vuorokautta.

Ennusteet olivat sellaisia, että vauvani syntyy keskosena. Minä en usko niihin ennusteisiin. Raskauteni on sujunut täydellisen mallikelpoisesti sen puolitoista viikkoa sitten olleen supistelu- ja vuotoepisodin jälkeen. Levolla on varmasti osasyytä asiaan. En saa rasittaa itseäni enkä lähteä minnekään kotoani.

Vaikka olenkin peruspositiivinen ihminen, en yleensä ole näin optimisti. Nyt vaan tuntuu niin voimakkaasti siltä, että lapseni syntyy täysaikaisena, etten välitä lääkäreiden synkistä ennusteista. Millä ihmeen perusteella lapseni syntyisi ennen aikojaan? En näe sille mitään syytä. Olen varma, että kun menen kontrolliin viikon päästä, lääkäri muuttaa niitä ennusteita siihen suuntaan, mihin minä nyt uskon.

Suurin murheeni tällä hetkellä on synnytystapa-arvioni, joka on sektio. Minulla on reunaetinen istukka joka estää alatiesynnytyksen mahdollisuuden. Toisaalta tilanne istukan suhteen voi muuttua, ja toivon kovasti, että niin todellakin kävisi. Mutta tällä hetkellä sektio on se vahvasti todennäköisin vaihtoehto. Se on todella surullista ja harmillista. Juuri minun kaltaiseni ihmisen pitäisi päästä synnyttämään alateitse. Koska minä olen sitä odottanut suurella innolla ja ilolla, enkä ole missään vaiheessa osannut hiukkaakaan pelätä sitä. Mitä enemmän luen tai kuulen synnytykseen liittyviä kauhutarinoita, sitä suuremalla mielenkiinnolla odotan omaa synnytystäni. Kun sairaalassa olessani koin ihan oikeita synnytyssupistuksia - vaikkakin vielä aika pieniä - ne eivät säikäyttäneet. Päin vastoin, harmittelin sitä etten pääse "työstämään" sitä asiaa eteenpäin, vaan supistelut on pakko hillitä lääkkeillä. Käsitykseni siitä, että haluaisin synnyttää alateitse ja ilman kivunlievitystä vahvistui entisestäänkin. Olisi todella suuri pettymys jos synnytykseni sujuisi niin, että olisi ihan pakko ottaa joku puudutus ja turruttaa se kokemus, josta nyt jo olen esimakua saanut.

Niin. Ja vielä valtavampi pettymys olisi, jos en saisi sitä kokemusta lainkaan. En voi sanoin kuvailla sitä pettymyksen ja harmituksen määrää, minkä kanssa nyt elän, koska synnytystavakseni on arvioitu sektio. Miksi tässä piti käydä näin?

Toisaalta. Sitten kun lapseni saan syliini, tuskin enää jaksan välittää siitä, mitä kautta se ulos tuli. Sitten on parempaakin ajateltavaa.

Ja toisaalta. Ei ole vielä viimeistä naulaa naulattu minun synnytystapani arkkuun. Tilanne voi vielä muuttua.

Ja vielä sekin, että minun pitäisi keskittyä olennaiseen. Nimittäin siihen, ettei lapseni syntynytkään viikolla 30, vaikka tilanne siltä uhkaavasti näyttikin vielä reilu viikko sitten. Ja siihen, että minä uskon lapseni pysyvän tuolla vielä kaksi kuukautta. Laskettuun aikaan on nyt päivälleen kaksi kuukautta aikaa.