Ilo

Jostakin iski yhtäkkiä päälle ilo. Olen niin iloinen, että sinä olet olemassa. Olen niin iloinen, että saan kantaa sinua mukanani ja tuntea sinun liikkuvan. Olen niin iloinen, että saan kokea synnytyksen. En malttaisi odottaa sitä. Ja kun odotan sitä, odotan ilolla. Minä haluan kokea sen, haluan tuntea kaiken mitä siihen liittyy. Haluan sinut synnytysvuoteellani viereeni makaamaan, haluan nähdä sinun kasvosi. Ilman sinua olisin vain tyhjä kuori. Sinun kanssasi minä haluan olla.

Anteeksi

Anteeksi lapseni
että saattelen sinut tällaiseen maailmaan
jossa edes ystävyys ei ole pyhää
vaan pelkkää kulissia
jossa se, joka on sinulle uskollinen
kuolee sinun syliisi
vaikka kuinka sitä rakastaisit
jossa et saa olla oma itsesi
vaan sinun täytyy pukea rooliasu yllesi
jossa on liian vaikea elää
mutta josta ei voi muuttaa pois
Anna anteeksi lapseni
etten voi antaa sinulle parempaa maailmaa

Puolessa matkaa

140 päivää takana, 140 päivää edessä. Raskauden puoliväli on tänään. Toinen puolikas tuntuu takuulla pitemmältä kuin tämä ensimmäinen. Kun ensimmäisestä kuitenkin meni melkein viisi viikkoa siihen, etten edes tinennyt olevani raskaana.

Eilisessä rakenneultrassa kävi ilmi, että kaikki on hyvin. Rakenteet kunnossa, mitat keskikäyrällä.

Kumpi?

Jostain syystä olen jo kauan ennen raskaaksi tuloa kuvitellut, että kun saan lapsen, se on poika. En tiedä mistä tämä ajatus johtuu, mutta myös raskaaksi tulon jälkeen olen koko ajan kuvitellut odottavani poikaa. Mietin poikien nimiä, katselen poikavauvojen vaatteita. Kun haaveilen tulevasta lapsestani ja elämästä sen kanssa, haaveisiin piirtyy automaattisesti poikalapsi. Luultavasti syynä on se, että tuttavapiirini on syntynyt lähinnä pelkkiä poikia, joten on jotenkin vaikea kuvitella, että myös tyttövauvoja on olemassa.

Ainoa kerta, jolloin ajattelin odottavani tyttöä, oli niskapoimu-ultra. Ultraruudulla näkyvä pieni suloinen viiden sentin mittainen ihmislapsi näytti minusta tytöltä. Ei siksi, että olisin nähnyt, mitä sen jalkovälissä oli. Eihän niin pieneltä sikiöltä voi vielä sukupuolta nähdä. Vaan siksi, että lapsi vaan näytti tytöltä. Todellisuudessa viisisenttisen sikiön ulkonäöstä ei voi mennä vetämään minkäänlaisia päätelmiä. Jonkin aikaa ultrareissun jälkeen kuvitelmani siirtyivät takaisin poikaan ja siellä ovat pysyneet.

Olen viime aikoina huomannut salaa toivovani nimenomaan toisen sukupuolen edustajaa. En kuitenkaan aio tässä kertoa, kumpaa. Vähän hävettää se, että kehtaan tällaisen toivomuksen esitää, mutta toisaalta minkäs minä tunteilleni mahdan. Kaikesta huolimatta olen aivan varma, etten tunne pettymystä, jos lapsi osoittautuu eri sukupuolen edustajaksi, kuin mitä hänen toivoisin olevan. Toiveeni ei nimittäin niin voimakas ole, ainoastaan pieni vivahde toiseen suuntaan. Tunnen siinä tilanteessa varmasti ainoastaan helpotusta ja iloa siitä, että nyt tiedän lapseni sukupuolen, nyt ei tarvitse enää arvailla, nyt voin ruveta miettimään nimiä ja tekemään ehkä jotain sukupuolisidonnaisia vaate- ja tavarahankintoja.

Lapsen sukupuolella ei sinänsä ole merkitystä. Toisaalta onhan sillä todella suuri merkitys. Tytöt ja pojat ovat aivan erilaisia, varsinkin pitemmän päälle. Minä olen valtavan utelias ihminen, enkä todellakaan suostuisi odottaman synnytykseen saakka, että saisin lapseni sukupuolen tietää.

Rakenneultraan on aikaa enää muutama päivä. Siellä saan todennäköisesti vastauksen tähän kysymykseen. Odotan sitä ultraa enemmän kuin lapsi odottaa joulupukkia. Näinkö tärkeää tämä sukupuoliasia minulle todella on?

Mainittakoon myös, etten aio tässä blogissa lapseni sukupuolta paljastaa. Jos laitan blogiin kuvia, joita saan rakenneultrasta mukaan, rajaan lapsen alapään kuvasta pois riippumatta siitä, näkyykö siellä alueella jotain vai ei. Tämä siksi, että blogia lukee sellaiset henkilöt, jotka ovat pyytäneet, etteivät saisi sukupuolta etukäteen tietää. Tiedoksi siis heillekin, ettei ultrakuvien sesuroinnista tarvitse vetää mitään päätelmiä (tyyliin "varmasti oli poika kun piti tuolla tavalla piiloon laittaa"), vaan olen jo etukäteen päättänyt joka tapauksessa sensuroida ne.

Tuttu, tuntematon

Sinä olet oikea ihminen. Et ole vain joku epämääräinen, kummallinen olento, joka möyrii minun sisälläni. Olet ihminen, minun vertaiseni, yhtä arvokas kuin kuka tahansa muukin täällä. Sinulla on oma tahtosi, oma luonteesi, oma ulkonäkösi, oma persoonasi. Kukaan ei tunne sinua niin hyvin kuin minä, mutta kuitenkin olet minulle vielä niin tuntematon. Meidän välillämme on kahden ihmisen välinen luja ja rikkumaton suhde, olemme toisillemme kaikkea. Ja siltikään en edes tiedä miltä kasvosi näyttävät. Mieheni sanoi minulle, että hänen pitäisi puhutella minua monikossa, mutta sanoin sen olevan väärin. En minä ole mikään monikko, et sinä ole osa minua. Sinä olet ihan oma itsesi, erillinen ihminen, meidän kaltaisemme, meidän vertaisemme. Tuttu, tuntematon, perheemme kolmas osapuoli.

Jaksamisen rajat

Vaihdoin tämän alunperin lapsettomuusblogiksi perustetun päiväkirjani nimeksi Sinun kanssasi, koska Ilman sinua ei oikein sovi nykytilanteeseen.

Olen jotunut viime päivinä huomaamaan, että fyysisen jaksamisen rajat ovat todellakin muuttuneet raskautta edeltävään elämään verrattuna. Kun elelen normaalia elämääni kotioloissa, voin varsin hyvin koko ajan. Syön ja nukun säännöllisesti ja lepään myös keskellä päivää. Varsinkin iltasella tulee kulutettua aika paljon aikaa sohvalla löhöten, ja nyt tiedän, että se on jopa järkevää toimintaa, vaikka se voikin kuulostaa silkalta laiskuudelta. Muuttuva vartaloni yksinkertaisesti tarvitsee paljon lepoa voidakseen hyvin. Kun syön säännöllisellä rytmillä, pysyy ruuansulatuselimistö hyvinvoivana.

Jos sitä tarvittavaa lepoa ei ole mahdollista saada, tulee ongelmia. Se tuli tänä viikonloppuna todistettua, kun olin reissun päällä. Paljon aikaa vuorokaudesta kului junassa istumiseen ja ns. "meno päällä" olemiseen, ja ainoastaan yöllä oli tilaisuus levätä kunnolla makuuasennossa. Seuraus: perjantai-iltana olin 12 tuntia liikenteessä olemisen jälkeen niin poikki, että jalat menivät alta. En ole koskaan raskaana oloni aikana ollut niin uuvuksissa. Se oli niin totaalista kokovartaloväsymystä kuin mahdollista. Lisäksi silmissä vilisi ja aivot eivät tuntuneet jaksavan käsitellä vähääkään mitään tietoa.

Lauantaina piti istuskella melkein koko päivä. Jossain vaiheessa iltaa se kävi ahdistavaksi. Ensin kohdussa alkoi tuntua hankalalta, eikä tuolissa meinannut löytyä hyvää istuma-asentoa. Sellaisessa tilanteessa normaalisti, siis kotioloissa, menisin makuulle ja pian kaikki olisi taas hyvin. Mutta nyt olin paikassa (juhlassa), jossa makuulle pääsy oli mahdotonta. Niinpä hankala olo kohdussa muuttui kivuksi, ja kipu yltyi koko ajan yhä voimakkaammaksi. Kroppani yritti huutaa minulle, että minun on mentävä makuulle. Enkä voinut sen pyyntöä noudattaa. Se oli ahdistavaa, myös henkisesti. Vähän niin kuin vauvani olisi itkenyt, mutta en olisi voinut ottaa sitä syliini, vaan olisin joutunut vaan avuttomana katsomaan vierestä sen itkemistä.

Raskaus ei ole sairaus, enkä myöskään tunne itseäni sairaaksi. Normaalitilanteessa tunnen oloni hyvinkin terveeksi, virkeäksi, energiseksi. Mutta se täytyy näköjään oppia hyväksymään, että jaksamisen raja kulkee eri kohdassa, kuin ennen raskautta. Yhdelle päivälle ei vaan yksinkertaisesti voi kuormittaa liian paljon tekemistä ja menemistä.

Hankalaa

Raskauteni on sujunut niin helposti että siihen suhteutettuna pienetkin ongelmat tuntuvat vaikeilta. Minulla on töiden ym. takia niin kova stressi päällä, että jauhan hampaitani nukkuessani ja saan siitä kokopäiväisen päänsäryn. Nykyään tuntuu että päätä särkee aivan jatkuvasti. Toinen ongelma on silmien valoherkkyys ja kipeytyminen. Nyt tämä alkaa jo kuulostaa raskausmyrkytyksen oirelistalta mutta ei nyt ihan niin rankoista oireista sentään ole kyse. Myös kasvava maha on välillä vähän ahdistava. Se tuntuu olevan herkkä kaikenlaiselle paineelle erityisesti yläosastaan, pallean kohdalta. Kun yritän kantaa läppärilaukkua, laukun olkahihnaa ei millään tahdo saada sellaiseen asentoon, ettei se painaisi mahaa kivuliaasti. Mahan kanssa on sekin ongelma, että iho tuntuu kireältä. Ostin jotain öljyistä voidetta, jolla ihoa voi pehmentää, mutta en oikein jaksa uskoa sen tehoon. Rinnoista on tullut niin raskaat, että esimerkiksi yöllä niihin sattuu, kun ne eivät ole optimaalisessa asennossa.

Mutta loppujen lopuksi nämä vaivat ovat - ehkä päänsärkyä lukuunottamatta - aika pieniä. Olen onnekas, että raskauteni on sujunut niin hyvin kuin on.