Tämän blogin matka on nyt tullut päätepisteeseen. Päätin jo kauan sitten, että lopetan bloggaamisen lapseni syntymään.
Olen nyt pienen, suloisen pojan onnellinen äiti. Matkani siihen pisteeseen on ollut kovin karikkoinen, kuten tästäkin blogista voi varmasti huomata. Aivan loppua kohden raskaus kävi vaikeaksi ja jopa vaaralliseksi, ja sektio tehtiin vähän aiemmin kuin oli suunniteltu. Mutta vaikkei ihan täysiaikaiseksi päästykään, ei vauvani sentään ole keskonenkaan. Hän on terve, reipas ja kiltti pieni ihminen. Olemme jo saaneet muutaman päivän elellä kotielämää yhdessä, ja se on sujunut varsin mutkattomasti.
Kiitoksia kaikille, jotka ovat lukeneet blogiani.
12.3.2011
11.2.2011
Hyvin sujuu
Tämän kirjoituksen otsikko on aika vaarallinen. Minulla on ollut taipumusta raskauteni aikana tipahtaa yllättäen milloin mihinkin kuoppaan juuri sillä hetkellä, kun olen alkanut liikaa riemuita siitä, että hyvin sujuu.
Mutta nyt joka tapauksessa on sujunut hyvin jo kaksi viikkoa. Olen saanut olla kotona, en ole joutunut sairaalaan. Vointi on parantunut ja olen hyvinkin energinen. Minulla ei ole juuri mitään sellaisia vaivoja, mitä monilla viimeistä kolmannestaan viettävillä mammoilla ruukaa olla. Pystyn nukkumaan yöni aivan ongelmitta. Ei ole turvotusta, suonenvetoja, selkäsärkyä tai muitakaan ärsyttäviä ongelmia. Etinen istukkani tihkuttelee joka päivä pikkuisen verta joka tulee ulos vanhentuneena tuhruna, mutta siitä ei lääkärin mielestä ole syytä ottaa sen kummempaa stressiä, joten en vaivaa liiemmälti päätäni moisilla tuhruilla. Ne nyt vaan kuuluvat tähän istukka-asiaan, mikä minun kohdalleni on huonon tuurin takia osunut.
Kävin vastikään kontrollissa lääkärin luona ja hän oli tilanteeseen tyytyväinen. Hän päätti, että lapseni saa olla kohdussa täysaikaiseksi eli suunnilleen 37-viikkoiseksi saakka, ellei jotain yllätyksiä tule matkan varrelle. Leikkaussali on varattu, suunniteltu sektiopäivä on tiedossa. En kuintekaan aio tarkkaa päivämäärää paljastaa tässä blogissani. Tuntuu omituiselta odottaa vauvaa niin, että tietää, minä päivänä hän tulee syntymään. Toisaalta se päivä ei ole varma - mitä tahansa voi tapahtua näiden muutamien viikkojen aikana, mitä on vielä jäljellä.
Tänään tuli täyteen raskausviikko 34+0, jota olin pitänyt jo jonkin aikaa tavoitteena. Nyt aletaan olla jo varsin hyvillä viikoilla. Vauva painaa toissapäiväisen arvion mukaan 2300 grammaa. Se on hurjan paljon enemmän kuin neljä viikkoa sitten, jolloin lähdin supisteluitteni ja vuoteluideni kanssa ensimmäistä kertaa sairaalaan ja pelkäsin synnyttäväni heti. Silloin vauva painoi vain 1500 grammaa.
Viime viikkoina vauva on alkanut tuntua yhä suuremmalta ja ahtaampaan tilaan ahdetulta. Sen sijaan että tuntisin ison, pyöreän masun, tunnenkin tuossa edessäni ihan oikean vauvan. Mahani on kova ja muhkurainen. Kun kävelen käsi masun päällä, vauva heilahtelee masun sisällä edestakaisin. Kun nukun, tuntuu että viereeni olisi tungettu kasa kovia möykkyjä pehmeän masun sijaan. Se on erikoista. Ikään kuin vauvani olisikin jo syntynyt ja pitelisin häntä sylissäni. Pienenä erona on vaan se, että välissä on vielä kerros nahkaa, vatsanpeitettä ja kohdun seinämää. Nekin kerrokset tuntuvat jo kovin ohuilta.
Sektion harmittelu on alkanut siirtyä taka-alalle muiden ajatusten tieltä. Se minua vaan vähän suututtaa, ettei mistään tunnu löytyvän tietoa siitä, miten valmistautua henkisesti sektioon. Googleen ei kannata sektio-sanaa kirjoittaa, koska löytää vaan masentavia juttuja siitä, mitä kaikkia riskejä ja komplikaatioita sektioon voi liittyä, ja miten hidasta siitä on toipua. Sairaalasta puolestaan saa lähinnä konkreettisia valmistautumistoimenpiteitä koskevia tietoja, esim. että pitää olla syömättä ja käydä suihkussa ennen toimenpidettä, ja toipumisaikana pitää huuhdella haavaa jne. Mutta missään ei kerrota, miten sektioon valmistaudutaan henkisesti, ja miten siitä toivutaan henkisellä tasolla. Kaikki tieto tuntuu vaan koskevan alatiesynnytystä. Miksihän sektiolle viitataan kintaalla? Ikään kuin se ei voisi olla henkisesti vaikeaa! Ainakin tällä hetkellä se on minulle henkisesti huomattavasti vaikeampi asia kuin alatiesynnytys, jota olin kovasti toivonut ja jonka nyt menetin.
Mutta nyt joka tapauksessa on sujunut hyvin jo kaksi viikkoa. Olen saanut olla kotona, en ole joutunut sairaalaan. Vointi on parantunut ja olen hyvinkin energinen. Minulla ei ole juuri mitään sellaisia vaivoja, mitä monilla viimeistä kolmannestaan viettävillä mammoilla ruukaa olla. Pystyn nukkumaan yöni aivan ongelmitta. Ei ole turvotusta, suonenvetoja, selkäsärkyä tai muitakaan ärsyttäviä ongelmia. Etinen istukkani tihkuttelee joka päivä pikkuisen verta joka tulee ulos vanhentuneena tuhruna, mutta siitä ei lääkärin mielestä ole syytä ottaa sen kummempaa stressiä, joten en vaivaa liiemmälti päätäni moisilla tuhruilla. Ne nyt vaan kuuluvat tähän istukka-asiaan, mikä minun kohdalleni on huonon tuurin takia osunut.
Kävin vastikään kontrollissa lääkärin luona ja hän oli tilanteeseen tyytyväinen. Hän päätti, että lapseni saa olla kohdussa täysaikaiseksi eli suunnilleen 37-viikkoiseksi saakka, ellei jotain yllätyksiä tule matkan varrelle. Leikkaussali on varattu, suunniteltu sektiopäivä on tiedossa. En kuintekaan aio tarkkaa päivämäärää paljastaa tässä blogissani. Tuntuu omituiselta odottaa vauvaa niin, että tietää, minä päivänä hän tulee syntymään. Toisaalta se päivä ei ole varma - mitä tahansa voi tapahtua näiden muutamien viikkojen aikana, mitä on vielä jäljellä.
Tänään tuli täyteen raskausviikko 34+0, jota olin pitänyt jo jonkin aikaa tavoitteena. Nyt aletaan olla jo varsin hyvillä viikoilla. Vauva painaa toissapäiväisen arvion mukaan 2300 grammaa. Se on hurjan paljon enemmän kuin neljä viikkoa sitten, jolloin lähdin supisteluitteni ja vuoteluideni kanssa ensimmäistä kertaa sairaalaan ja pelkäsin synnyttäväni heti. Silloin vauva painoi vain 1500 grammaa.
Viime viikkoina vauva on alkanut tuntua yhä suuremmalta ja ahtaampaan tilaan ahdetulta. Sen sijaan että tuntisin ison, pyöreän masun, tunnenkin tuossa edessäni ihan oikean vauvan. Mahani on kova ja muhkurainen. Kun kävelen käsi masun päällä, vauva heilahtelee masun sisällä edestakaisin. Kun nukun, tuntuu että viereeni olisi tungettu kasa kovia möykkyjä pehmeän masun sijaan. Se on erikoista. Ikään kuin vauvani olisikin jo syntynyt ja pitelisin häntä sylissäni. Pienenä erona on vaan se, että välissä on vielä kerros nahkaa, vatsanpeitettä ja kohdun seinämää. Nekin kerrokset tuntuvat jo kovin ohuilta.
Sektion harmittelu on alkanut siirtyä taka-alalle muiden ajatusten tieltä. Se minua vaan vähän suututtaa, ettei mistään tunnu löytyvän tietoa siitä, miten valmistautua henkisesti sektioon. Googleen ei kannata sektio-sanaa kirjoittaa, koska löytää vaan masentavia juttuja siitä, mitä kaikkia riskejä ja komplikaatioita sektioon voi liittyä, ja miten hidasta siitä on toipua. Sairaalasta puolestaan saa lähinnä konkreettisia valmistautumistoimenpiteitä koskevia tietoja, esim. että pitää olla syömättä ja käydä suihkussa ennen toimenpidettä, ja toipumisaikana pitää huuhdella haavaa jne. Mutta missään ei kerrota, miten sektioon valmistaudutaan henkisesti, ja miten siitä toivutaan henkisellä tasolla. Kaikki tieto tuntuu vaan koskevan alatiesynnytystä. Miksihän sektiolle viitataan kintaalla? Ikään kuin se ei voisi olla henkisesti vaikeaa! Ainakin tällä hetkellä se on minulle henkisesti huomattavasti vaikeampi asia kuin alatiesynnytys, jota olin kovasti toivonut ja jonka nyt menetin.
29.1.2011
Faktaa
Olen elänyt nyt kaksi viikkoa riskiraskauden kanssa. Lääkärin kanssa olen ollut juttusilla lukuisia kertoja sinä aikana. Olen kysellyt ja hankkinut tietoa tästä asiasta. Siitä huolimatta tuntuu, etteivät aivoni osaa rekisteröidä kaikkea tietoa oikein, vaan kokonaiskuva rakentuu pääni sisään jotenkin tipoittain. Nyt uskon, että olen vihdoin saanut sen kokonaiskuvan valmiiksi. Ja se on seuraavanlainen.
Minulla on reunaetinen istukka, joka työntyy kohdunsuun reunalle. Alatiesynnytys on mahdollinen vain, jos istukka on kahden sentin päässä kohdunsuusta. Nyt kahdessa viikossa istukka ei ole siirtynyt yhtään, eikä lääkärin mielestä todennäköisesti siirrykään enää. Sektio on siis todellakin ainoa vaihtoehto. Istukka vuotaa siksi, koska kohdunsuussa tapahtuu pientä liikehdintää kiinni-auki. Se liikehdintä repii istukan reunaa, ja koska istukka on käytännössä iso verimöhkäle, pienikin repäisy voi saada aikaan suuren verenvuodon. Kyse ei ole siis siitä, että istukka koettaisi irrota kohdusta. Sitten jonain päivänä, kun synnytys käynnistyy, kohdunsuu aukeaa nopeasti ja voi repäistä istukkaa todella isosti. Sellainen tilanne olisi hengenvaarallinen sekä minulle että lapselle, koska verta voi tulla todella runsaasti. Tästä syystä raskauteni ei saa jatkua täysiaikaisuuteen saakka, vaan lapsi on otettava pois tuolta ennen aikojaan turvallisuussyistä. Tämän hetkisen arvion mukaan minulle tehdään sektio viimeistään raskausviikkojen 36 - 37 tienoilla, mutta jos vuotelu- ja supistelusessioita tulee usein, niin noinkaan pitkälle ei ehkä uskalleta mennä. Minua tullaan tutkimaan tarkasti seuraavien viikkojen aikana ja harkitsemaan huolella luultavasti useamman lääkärin (myös erikoislääkäri) voimin, mikä olisi oikea ajankohta tehdä sektio.
Tuo oli minulle uutta tietoa, että raskauteni tulee päättymään viimeistään noin kuukauden kuluttua. Oli minulle sitä ehkä aiemminkin selitetty, mutta nyt viimeisimmän lääkärikäynnin seurauksena sen vihdoin tajusin kunnolla. Tieto oli minulle helpotus, koska tuntui kamalalta ajatella, että joutuisin elämään tässä pelossa enimmillään vielä kaksi kuukautta. Nyt se aika lyheni kuukauteen.
Tämän hetkinen suuri haaveeni on, että saisin 36 viikkoa täyteen, koska silloin lapseni keuhkojen pitäisi olla valmiit. Sitten hän ei ehkä joutuisi keskoshoitoon ja voisi jopa päästä kotiin parhaimmillaan yhtä nopeasti kuin täysiaikainen vauva. Tuo ajankohta täyttyy 25.2. Eli sitä kohti mennään nyt. Välitavoitteenani on 34 viikkoa, johon on 13 päivää aikaa. Tämä siksi, että yksi lääkäreistäni sanoi, että "32 on hyvä, 34 on loistava". Ja noista ensimmäinen täyttyi jo.
Minulla on reunaetinen istukka, joka työntyy kohdunsuun reunalle. Alatiesynnytys on mahdollinen vain, jos istukka on kahden sentin päässä kohdunsuusta. Nyt kahdessa viikossa istukka ei ole siirtynyt yhtään, eikä lääkärin mielestä todennäköisesti siirrykään enää. Sektio on siis todellakin ainoa vaihtoehto. Istukka vuotaa siksi, koska kohdunsuussa tapahtuu pientä liikehdintää kiinni-auki. Se liikehdintä repii istukan reunaa, ja koska istukka on käytännössä iso verimöhkäle, pienikin repäisy voi saada aikaan suuren verenvuodon. Kyse ei ole siis siitä, että istukka koettaisi irrota kohdusta. Sitten jonain päivänä, kun synnytys käynnistyy, kohdunsuu aukeaa nopeasti ja voi repäistä istukkaa todella isosti. Sellainen tilanne olisi hengenvaarallinen sekä minulle että lapselle, koska verta voi tulla todella runsaasti. Tästä syystä raskauteni ei saa jatkua täysiaikaisuuteen saakka, vaan lapsi on otettava pois tuolta ennen aikojaan turvallisuussyistä. Tämän hetkisen arvion mukaan minulle tehdään sektio viimeistään raskausviikkojen 36 - 37 tienoilla, mutta jos vuotelu- ja supistelusessioita tulee usein, niin noinkaan pitkälle ei ehkä uskalleta mennä. Minua tullaan tutkimaan tarkasti seuraavien viikkojen aikana ja harkitsemaan huolella luultavasti useamman lääkärin (myös erikoislääkäri) voimin, mikä olisi oikea ajankohta tehdä sektio.
Tuo oli minulle uutta tietoa, että raskauteni tulee päättymään viimeistään noin kuukauden kuluttua. Oli minulle sitä ehkä aiemminkin selitetty, mutta nyt viimeisimmän lääkärikäynnin seurauksena sen vihdoin tajusin kunnolla. Tieto oli minulle helpotus, koska tuntui kamalalta ajatella, että joutuisin elämään tässä pelossa enimmillään vielä kaksi kuukautta. Nyt se aika lyheni kuukauteen.
Tämän hetkinen suuri haaveeni on, että saisin 36 viikkoa täyteen, koska silloin lapseni keuhkojen pitäisi olla valmiit. Sitten hän ei ehkä joutuisi keskoshoitoon ja voisi jopa päästä kotiin parhaimmillaan yhtä nopeasti kuin täysiaikainen vauva. Tuo ajankohta täyttyy 25.2. Eli sitä kohti mennään nyt. Välitavoitteenani on 34 viikkoa, johon on 13 päivää aikaa. Tämä siksi, että yksi lääkäreistäni sanoi, että "32 on hyvä, 34 on loistava". Ja noista ensimmäinen täyttyi jo.
27.1.2011
Karu todellisuus
Edellisessä kirjoituksessani hehkuttamani optimismi ei kantanut pitkälle, vaikkakin helpotti elämää sillä hetkellä. Olen jälleen sairaalassa toissayönä alkaneen verenvuodon takia. Vuoto tosin loppui nopeasti, mutta ehti säikäyttää pahanpäiväisesti ja sairaalaan oli pakko lähteä, koska sellaiset ohjeet olen saanut pienenkin verenvuodon sattuessa.
Ei tämä sairaalaan joutuminen kuitenkaan poistanut optimismiani sen suhteen, että vauvani tulee pysymään kyydissäni vielä pitkään. Mutta hirvittää ajatella, kuinka kauan tätä vielä jatkuu, kuinka monta pelästymistä joudun vielä kokemaan ennen kuin lapseni on onnellisesti maailmassa JA päässyt kotiin. Raskauden kolmas kolmannes on osoittautunut kovin vaikeaksi - suorastaan epäreilun vaikeaksi - varsinkin jos vertaa ensimmäiseen ja toiseen kolmannekseen. Toki on niitä äitejä, jotka joutuvat vielä kamalampien koettelemusten eteen raskaus aikana. Mutta muiden ongelmat ovat muiden ongelmia, ja minä koen ja kärsin vain nämä omani. Jos aina ajattelisi että pitää olla tyytyväinen, kun asiat eivät ole niin pahasti kuin jollain toisella, niin ei antaisi itsellensä oikeutta käsitellä omaa vaikeaa tilannettaan. Vähätteleminen ei ainakaan auta tässä asiassa.
Huomenna on rv 32+0. Se on kaksi viikkoa enemmän, kuin sinä päivänä, kun nämä ongelmat alkoivat. Näin ne viikot pikkuhiljaa kertyvät, ja viikko viikolta, päivä päivältä minun lapseni kasvaa ja vahvistuu.
Ei tämä sairaalaan joutuminen kuitenkaan poistanut optimismiani sen suhteen, että vauvani tulee pysymään kyydissäni vielä pitkään. Mutta hirvittää ajatella, kuinka kauan tätä vielä jatkuu, kuinka monta pelästymistä joudun vielä kokemaan ennen kuin lapseni on onnellisesti maailmassa JA päässyt kotiin. Raskauden kolmas kolmannes on osoittautunut kovin vaikeaksi - suorastaan epäreilun vaikeaksi - varsinkin jos vertaa ensimmäiseen ja toiseen kolmannekseen. Toki on niitä äitejä, jotka joutuvat vielä kamalampien koettelemusten eteen raskaus aikana. Mutta muiden ongelmat ovat muiden ongelmia, ja minä koen ja kärsin vain nämä omani. Jos aina ajattelisi että pitää olla tyytyväinen, kun asiat eivät ole niin pahasti kuin jollain toisella, niin ei antaisi itsellensä oikeutta käsitellä omaa vaikeaa tilannettaan. Vähätteleminen ei ainakaan auta tässä asiassa.
Huomenna on rv 32+0. Se on kaksi viikkoa enemmän, kuin sinä päivänä, kun nämä ongelmat alkoivat. Näin ne viikot pikkuhiljaa kertyvät, ja viikko viikolta, päivä päivältä minun lapseni kasvaa ja vahvistuu.
25.1.2011
Optimismi ja pettymys
Kotiuduin viime viikolla oltuani sairaalassa 6,5 vuorokautta.
Ennusteet olivat sellaisia, että vauvani syntyy keskosena. Minä en usko niihin ennusteisiin. Raskauteni on sujunut täydellisen mallikelpoisesti sen puolitoista viikkoa sitten olleen supistelu- ja vuotoepisodin jälkeen. Levolla on varmasti osasyytä asiaan. En saa rasittaa itseäni enkä lähteä minnekään kotoani.
Vaikka olenkin peruspositiivinen ihminen, en yleensä ole näin optimisti. Nyt vaan tuntuu niin voimakkaasti siltä, että lapseni syntyy täysaikaisena, etten välitä lääkäreiden synkistä ennusteista. Millä ihmeen perusteella lapseni syntyisi ennen aikojaan? En näe sille mitään syytä. Olen varma, että kun menen kontrolliin viikon päästä, lääkäri muuttaa niitä ennusteita siihen suuntaan, mihin minä nyt uskon.
Suurin murheeni tällä hetkellä on synnytystapa-arvioni, joka on sektio. Minulla on reunaetinen istukka joka estää alatiesynnytyksen mahdollisuuden. Toisaalta tilanne istukan suhteen voi muuttua, ja toivon kovasti, että niin todellakin kävisi. Mutta tällä hetkellä sektio on se vahvasti todennäköisin vaihtoehto. Se on todella surullista ja harmillista. Juuri minun kaltaiseni ihmisen pitäisi päästä synnyttämään alateitse. Koska minä olen sitä odottanut suurella innolla ja ilolla, enkä ole missään vaiheessa osannut hiukkaakaan pelätä sitä. Mitä enemmän luen tai kuulen synnytykseen liittyviä kauhutarinoita, sitä suuremalla mielenkiinnolla odotan omaa synnytystäni. Kun sairaalassa olessani koin ihan oikeita synnytyssupistuksia - vaikkakin vielä aika pieniä - ne eivät säikäyttäneet. Päin vastoin, harmittelin sitä etten pääse "työstämään" sitä asiaa eteenpäin, vaan supistelut on pakko hillitä lääkkeillä. Käsitykseni siitä, että haluaisin synnyttää alateitse ja ilman kivunlievitystä vahvistui entisestäänkin. Olisi todella suuri pettymys jos synnytykseni sujuisi niin, että olisi ihan pakko ottaa joku puudutus ja turruttaa se kokemus, josta nyt jo olen esimakua saanut.
Niin. Ja vielä valtavampi pettymys olisi, jos en saisi sitä kokemusta lainkaan. En voi sanoin kuvailla sitä pettymyksen ja harmituksen määrää, minkä kanssa nyt elän, koska synnytystavakseni on arvioitu sektio. Miksi tässä piti käydä näin?
Toisaalta. Sitten kun lapseni saan syliini, tuskin enää jaksan välittää siitä, mitä kautta se ulos tuli. Sitten on parempaakin ajateltavaa.
Ja toisaalta. Ei ole vielä viimeistä naulaa naulattu minun synnytystapani arkkuun. Tilanne voi vielä muuttua.
Ja vielä sekin, että minun pitäisi keskittyä olennaiseen. Nimittäin siihen, ettei lapseni syntynytkään viikolla 30, vaikka tilanne siltä uhkaavasti näyttikin vielä reilu viikko sitten. Ja siihen, että minä uskon lapseni pysyvän tuolla vielä kaksi kuukautta. Laskettuun aikaan on nyt päivälleen kaksi kuukautta aikaa.
Ennusteet olivat sellaisia, että vauvani syntyy keskosena. Minä en usko niihin ennusteisiin. Raskauteni on sujunut täydellisen mallikelpoisesti sen puolitoista viikkoa sitten olleen supistelu- ja vuotoepisodin jälkeen. Levolla on varmasti osasyytä asiaan. En saa rasittaa itseäni enkä lähteä minnekään kotoani.
Vaikka olenkin peruspositiivinen ihminen, en yleensä ole näin optimisti. Nyt vaan tuntuu niin voimakkaasti siltä, että lapseni syntyy täysaikaisena, etten välitä lääkäreiden synkistä ennusteista. Millä ihmeen perusteella lapseni syntyisi ennen aikojaan? En näe sille mitään syytä. Olen varma, että kun menen kontrolliin viikon päästä, lääkäri muuttaa niitä ennusteita siihen suuntaan, mihin minä nyt uskon.
Suurin murheeni tällä hetkellä on synnytystapa-arvioni, joka on sektio. Minulla on reunaetinen istukka joka estää alatiesynnytyksen mahdollisuuden. Toisaalta tilanne istukan suhteen voi muuttua, ja toivon kovasti, että niin todellakin kävisi. Mutta tällä hetkellä sektio on se vahvasti todennäköisin vaihtoehto. Se on todella surullista ja harmillista. Juuri minun kaltaiseni ihmisen pitäisi päästä synnyttämään alateitse. Koska minä olen sitä odottanut suurella innolla ja ilolla, enkä ole missään vaiheessa osannut hiukkaakaan pelätä sitä. Mitä enemmän luen tai kuulen synnytykseen liittyviä kauhutarinoita, sitä suuremalla mielenkiinnolla odotan omaa synnytystäni. Kun sairaalassa olessani koin ihan oikeita synnytyssupistuksia - vaikkakin vielä aika pieniä - ne eivät säikäyttäneet. Päin vastoin, harmittelin sitä etten pääse "työstämään" sitä asiaa eteenpäin, vaan supistelut on pakko hillitä lääkkeillä. Käsitykseni siitä, että haluaisin synnyttää alateitse ja ilman kivunlievitystä vahvistui entisestäänkin. Olisi todella suuri pettymys jos synnytykseni sujuisi niin, että olisi ihan pakko ottaa joku puudutus ja turruttaa se kokemus, josta nyt jo olen esimakua saanut.
Niin. Ja vielä valtavampi pettymys olisi, jos en saisi sitä kokemusta lainkaan. En voi sanoin kuvailla sitä pettymyksen ja harmituksen määrää, minkä kanssa nyt elän, koska synnytystavakseni on arvioitu sektio. Miksi tässä piti käydä näin?
Toisaalta. Sitten kun lapseni saan syliini, tuskin enää jaksan välittää siitä, mitä kautta se ulos tuli. Sitten on parempaakin ajateltavaa.
Ja toisaalta. Ei ole vielä viimeistä naulaa naulattu minun synnytystapani arkkuun. Tilanne voi vielä muuttua.
Ja vielä sekin, että minun pitäisi keskittyä olennaiseen. Nimittäin siihen, ettei lapseni syntynytkään viikolla 30, vaikka tilanne siltä uhkaavasti näyttikin vielä reilu viikko sitten. Ja siihen, että minä uskon lapseni pysyvän tuolla vielä kaksi kuukautta. Laskettuun aikaan on nyt päivälleen kaksi kuukautta aikaa.
20.1.2011
Erilainen raskausviikko
Raskausviikko 30 alkoi viime perjantaina kovin erilaisissa merkeissä kuin kaikki aiemmat viikot. Heti kun päästiin näille "hyville lukemille" eli viikoille jotka alkavat numerolla 3, alkoi tapahtua. Elämä heitti kerralla kunnon kuperkeikan.
Ongelmattomasti sujunut raskauteni on nyt sitten riskiraskaus, hyvin voinut lapseni voi syntyä keskosena. Näiden asioiden ymmärtäminen, sisäistäminen ja hyväksyminen on vienyt aikaa. Onneksi täällä sairaalassa maatessa sitä aikaa miettimiseen riittää yllinkyllin.
Pelko on erikoinen seuralainen. Varsinkin jos kyse on kaksinkertaisesta pelosta: pelko sekä lapsensa, että oman henkensä puolesta. Muutama päivä sitten syvällä henkisessä kuopassa käväistyäni nousin sieltä ylös ja vaihdoin pelon toivoon. En jaksa keskittyä pelkäämään sitä, että etiseksi todettu istukka vuotaa yhtäkkiä kuiviin sekä vauvani että minut. Nyt haluan keskittyä toivomaan, että tarpeeksi rauhallisesti ottamalla ja positiivisin mielin elämää jatkavana kaikki sujuukin hyvin. Vauvastani tuskin tulee täysaikaista, mutta haluan uskoa siihen, että hän on terve ja vahva ja saa hyvät eväät elämään riippumatta siitä, syntyykö hän huomenna, viikon päästä, kuukauden kuluttua vai laskettuna aikana.
Elämä on nyt niin erilaista. Normaaliraskaudessa ollaan malttamattomia, että miksei se jo synny. Tässä minun raskaudessani toivotaan, että kunpa se ei vielä syntyisi. Normaaliraskaudessa äiti ja vauva lähtevät yhdessä kotiin muutaman päivän kuluttua synnytyksestä, ja äiti joutuu opettelemaan vauvan hoidon rutiinit kotona, valvomaan öitä itkevän lapsen takia ja niin edelleen. Tässä minun tapauksessani voi käydä niin, että ne rutiinit opetellaankin sairaalassa useiden viikkojen aikana, ja kotona valvotaan öitä siksi, kun on ikävä sitä pientä lasta, joka ei itkekään siinä vieressä. Onneksi heti aamulla pääsee hänen luokseen. Sellaiseen elämään minun on vaan asennoiduttava ja valmistauduttava, vaikka tässä ei ehkä niin käykään. Kukaan ei osaa sanoa, miten tässä käy. Kukaan ei osaa sanoa todennäköisyyttä sille, synnytänkö keskosen, ennenaikaisen vai täysaikaisen vauvan. Kaikki on mahdollista, ja minun on pakko - vain ollakseni valmis - elää sen huonoimman vaihtoehdon mukaan koko ajan.
Tämä on ollut erilainen raskausviikko. Se on vietetty sairaalassa tarkassa seurannassa ja kontrollissa. Välillä on koettu hyvinkin pelottavia hetkiä, milloin veren, milloin supistelujen muodossa. Toistaiseksi se pahin on ohi. Ja toisaalta, se voi tulla takaisin milloin tahansa.
Tämä raskausviikko päättyy ensi yönä. Silloin saan lakata asennoitumasta niin, että vauvani syntyy 30-viikkoisena. Ja saan ryhtyä asennoitumaan niin, että vauvani syntyy 31-viikkoisena. Kunnes tulee taas seuraava perjantai. Huomenna alkaa viikko 31, eli 32. viikko, enkä tiedä missä sen tulen viettämään, sairaalassa vai ehkä jopa kotona? Miltä mahtaa tuntua ulkoilma keuhkoissa, jos sitä ei ole viikkoon hengittänyt? Tai omat vaatteet päällä? Tai oman kodin tuoksu? Itse tehty ruoka? Oma sänky?
Ongelmattomasti sujunut raskauteni on nyt sitten riskiraskaus, hyvin voinut lapseni voi syntyä keskosena. Näiden asioiden ymmärtäminen, sisäistäminen ja hyväksyminen on vienyt aikaa. Onneksi täällä sairaalassa maatessa sitä aikaa miettimiseen riittää yllinkyllin.
Pelko on erikoinen seuralainen. Varsinkin jos kyse on kaksinkertaisesta pelosta: pelko sekä lapsensa, että oman henkensä puolesta. Muutama päivä sitten syvällä henkisessä kuopassa käväistyäni nousin sieltä ylös ja vaihdoin pelon toivoon. En jaksa keskittyä pelkäämään sitä, että etiseksi todettu istukka vuotaa yhtäkkiä kuiviin sekä vauvani että minut. Nyt haluan keskittyä toivomaan, että tarpeeksi rauhallisesti ottamalla ja positiivisin mielin elämää jatkavana kaikki sujuukin hyvin. Vauvastani tuskin tulee täysaikaista, mutta haluan uskoa siihen, että hän on terve ja vahva ja saa hyvät eväät elämään riippumatta siitä, syntyykö hän huomenna, viikon päästä, kuukauden kuluttua vai laskettuna aikana.
Elämä on nyt niin erilaista. Normaaliraskaudessa ollaan malttamattomia, että miksei se jo synny. Tässä minun raskaudessani toivotaan, että kunpa se ei vielä syntyisi. Normaaliraskaudessa äiti ja vauva lähtevät yhdessä kotiin muutaman päivän kuluttua synnytyksestä, ja äiti joutuu opettelemaan vauvan hoidon rutiinit kotona, valvomaan öitä itkevän lapsen takia ja niin edelleen. Tässä minun tapauksessani voi käydä niin, että ne rutiinit opetellaankin sairaalassa useiden viikkojen aikana, ja kotona valvotaan öitä siksi, kun on ikävä sitä pientä lasta, joka ei itkekään siinä vieressä. Onneksi heti aamulla pääsee hänen luokseen. Sellaiseen elämään minun on vaan asennoiduttava ja valmistauduttava, vaikka tässä ei ehkä niin käykään. Kukaan ei osaa sanoa, miten tässä käy. Kukaan ei osaa sanoa todennäköisyyttä sille, synnytänkö keskosen, ennenaikaisen vai täysaikaisen vauvan. Kaikki on mahdollista, ja minun on pakko - vain ollakseni valmis - elää sen huonoimman vaihtoehdon mukaan koko ajan.
Tämä on ollut erilainen raskausviikko. Se on vietetty sairaalassa tarkassa seurannassa ja kontrollissa. Välillä on koettu hyvinkin pelottavia hetkiä, milloin veren, milloin supistelujen muodossa. Toistaiseksi se pahin on ohi. Ja toisaalta, se voi tulla takaisin milloin tahansa.
Tämä raskausviikko päättyy ensi yönä. Silloin saan lakata asennoitumasta niin, että vauvani syntyy 30-viikkoisena. Ja saan ryhtyä asennoitumaan niin, että vauvani syntyy 31-viikkoisena. Kunnes tulee taas seuraava perjantai. Huomenna alkaa viikko 31, eli 32. viikko, enkä tiedä missä sen tulen viettämään, sairaalassa vai ehkä jopa kotona? Miltä mahtaa tuntua ulkoilma keuhkoissa, jos sitä ei ole viikkoon hengittänyt? Tai omat vaatteet päällä? Tai oman kodin tuoksu? Itse tehty ruoka? Oma sänky?
5.1.2011
Ultrakuvia
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)