Masu

Juuri tuli edellisessä merkinnässä haikailtua Masun perään. No, nyt taitaa olla haikailut jo taakse jäänyttä elämää. Olen jo pari päivää tunnustelut mahaa kohdun kohdalta ja ihmetellyt sen kovaksi, tasaiseksi ja vähän ulkonevaksi muuttunutta muotoa. Nyt uskallan olla jo aika varma siitä, ettei kyse ole pelkästä toiveajattelusta, vaan Masu ihan oikeasti on alkanut kasvaa. Tämä on ihanaa!

Nyt on rv 10+3. Suunnilleen 10+0 tienoilla rupesin ensimmäistä kertaa jotain poikkeava muotoa havaitsemaan.

Poks

Niin kuin foorumeilla ruukaavat sanoa, poks kun tuli uusi viikko täyteen. Tuossa vieressä olevassa widgetissä lukee hienosti että 10 viikkoa ja 0 päivää (numeroa klikkailemalla ovi vaihtaa sitä millä tavalla raskauden kesto siinä näytetään). Päästiin jo kaksinumeroisiin lukuihin. Nyt on siis 11. viikko. Vauva näyttä widgetin perusteella jo aivan valmiilta ja oikealta ihmiseltä. Tänään on se merkittävä päivä, jolloin kaikki sisäelimet pitäisi olla muodostuneet ja vauva ei enää ole alkio vaan nyt se on sikiö. Odotan todella kovasti seuraavaa ultraa, koska takaraivossa jäytää pelko siitä, että vauvani onkin kuollut. Vaikkei sellaista olekaan syytä pelätä. Viime päivinä on ollut kohtukipuja, joutuisivatkohan kohdun kasvamisesta? Toivottavasti johtuvat. Sehän olisi vain hyvä asia. En malta odottaa että saan Masun. Olen aina unelmoinut sellaisesta, se on kaunein asia maailmassa. Kauniimpi kuin jo syntyneet lapset, mun mielestä.

Ruokaa

Syöminen on mennyt aivan uusiin ulottuvuuksiin raskauden myötä. Välillä ei tee mieli lainkaan syödä, kun pahaa oloa pukkaa päälle. Toisaalta syöminen auttaa pahaan oloon. Suurimman osan ajasta ruokahalu on kuitenkin kohdallaan, ja mikä hienointa, syöminen on nyt jotenkin ihan älyttömän hauskaa hommaa. Mitä terveellisempää ruokaa, sen enemmän siitä nautin. Popsin salaattia, hedelmiä, marjoja, keitettyjä vihanneksia, puuroa jne. aivan onnessani, tuntuu etten voi saada vitamiineista tarpeekseni. Kaikenlaisia uusia syömistottumuksia on ilmaantunut mukaan kuvioihin, esimerkiksi jugurtit pitää buustata pakastemarjoilla, vaikken koskaan ennen en ole sellaista kaivannut. Liian makeat ja suolaiset jutut eivät kelpaa. En voi sietää ajatustakaan suolapähkinöistä, vaikka ennen söin niitä oikein tyytyväisenä. Ben & Jerrys -jäätelöt ovat aivan liian ällömakeita, mielummin syön ihan tavallista suomalaista vanilijajätskiä kevytversiona ja isolla pakastemarjaläjällä varustettuna. Toisaalta kyllä karkitkin maistuu, kohtuudella. En niitä juurikaan syö, mutta silloin joskus kun niitä sattuu suuhun panemaan, niin kyllähän ne hyvälle maistuvat.

Syöminen on ihanaa. Ruuan laittaminen on ihanaa. Valmiiseen ruokapöytään (ravintolaan tms.) meneminen on ihanaa. Voi miten iso nautinto tästä asiasta onkaan tullut, miten oma kroppa reagoikaan tällaiseen perusjuttuun niin ylikorostuneesti.

Paino ei ole kuitenkaan noussut grammaakaan. Johtunee siitä, että olen syönyt todella terveellisesti, kun himot kohdistuvat ainoastaan terveysruokaan.

Eihän tässä ole mitään järkeä

Raskaana olo tukkii aivoni. Pyörittelen asiaa mielessäni koko ajan kaikilta mahdollisilta kanteilta, mitä vaan onnistun keksimään. Herään yöllä ajattelemaan tätä asiaa. Tai no, nykyään herään vaan käväisemään vessassa (joka on jo pakko suorittaa joka yö, ei mitään mahdollisuuksia selvitä koko yötä ilman vessareissua) ja totean sen jälkeen, että olen ajatellut aiempina öinä tämän aiheen jo aivan puhki joten voin yhtä hyvin nukkuakin. Sitten näen unia, milloin mistäkin aiheesta, ja joka uneen tunkee ajatus raskaana olosta. Se on valloittanut pääni kuin jokin tauti.

Huomaan pakkomielteisesti mässäileväni aina muutaman päivän putkeen milloin milläkin aiheeseen liittyvällä yksityiskohdalla. Surffailen netissä tuntikausia etsimässä siihen yksityiskohtaan liittyvää tietoa ja foorumikeskustelua. Kyselen asiasta sellaisilta, jotka ovat kokeneempia. Muodostan mielipiteen, vellon asiaa mielessäni, kunnes kyllästyn siihen ja sysään sen sivuun - vain ottaakseni jonkun uuden asian märehdittäväkseni. Ainakin seuraavia aihealueita on tullut jo pyöriteltyä joka kantilta:

• keskenmeno
• mihin kannattaa mennä synnyttämään, valitsenko ison ja kovasti haukutun sairaalan tuosta läheltä vai pienen ja kehutun, johon on pitkä matka
• synnytyksen kivunlievitysmenetelmät
• kestovaipat 
• vauvanvaunut - minkälaiset ja -hintaiset kannattaa hankkia?
• yrittäjyyden ja lapsen sovittaminen yhtaikaa arkeen
• mikä on sopiva ajankohta kertoa sukulaisille?
• kunnallisella puolella olevat ultrat, jossa ultraaja on kuulemma kamala ihminen. Miten uskallan mennä sinne?

Ja niin edelleen.Välillä kyllästyn ihan totaalisesti koko aiheeseen.

Tänään olen pyöritellyt mielessäni ajatusta onnesta. Olen onnellinen ihminen, jonka elämässä on tapahtunut paljon onnellisia asioita. Siltikään en ole koskaan kohdannut tällaista onnen määrää. Se menee yli ymmärräyksen, yli käsityskyvyn kapasiteetin. Kun ajattelen sellaista hetkeä, että makaan sairaalassa ällöttävän pinkissä sairaalapuvussa naama pöhöttyneenä, tukka sekaisin ja klähmäinen ja punainen vauva rintani päällä, on minun vaikea uskoa, miten sellainen onni voi olla edes mahdollista. Eihän niin isoa onnea voi osua minun kohdalleni, sehän on aivan liian paljon. Niin paljon että sydän pakahtuu varmasti jo puolessavälissä sitä. Mitä lie se pakahtuminen tarkoittaakaan. Ajatuskin tuosta tilanteesta ja siihen liittyvästä onnesta on niin käsittämättömän absurdi, että minun on vaikea uskoa sellaisen koskaan olevan totta. Ja sitten toisaalta, suurin osa tämän maailman naisista tulee kyseisen onnen kohtaamaan, se ei ole mitään yliluonnollista. Voiko se tosiaan olla totta, myös minun kohdallani?

Vaikka eihän sitä tiedä, jos tämä lapsi kuoleekin ennen sitä hetkeä, eikä toista lasta enää tule. Eihän koskaan voi tietää mitään varmasti.

Merkkipäivä

Nyt tuli yksi kuukausi täyteen siitä kun plussa pärähti raskaustestiin. Olen siis tietoisesti ollut kuukauden raskaana. Tämä kuukausi oli pelon, pahoinvoinnin, ilon, hämmennyksen, onnen, totuttelemisen ja iloisten uutisten kertomisen aikaa. Se on ollut myös elämänmuutoksen aikaa, kun alkoholi on jäänyt kokonaan pois kuvioista.

Monet ovat jo saaneet tietää raskaudestani, varsinkin ystäväpiirini alkaa olla asiasta aika tarkastikin perillä. Sen sijaan sukulaiset ovat - vanhempiamme lukuunottamatta - asiasta aivan tietämättömiä. Odottelen seuraavaa tärkeää etappia, eli niskapoimu-ultraa. Siihen on reilut kaksi viikkoa aikaa. Jos sieltä selvitään hengissä, niin ryhdytään varmaankin kertomaan tästä onnestamme lopuillekin tuttavillemme.

Pelko ja luottamus

On alkanut tuntua vähän kolholta tämä seuraavan ultran odotteleminen. En voi mitenkään tietää, onko vauvani kunnossa. Liikkeitä ei vielä tunnu, maha ei kasva. Ultraa pitäisi odottaa kolme viikkoa, ja se on ihan järkyttävän pitkä aika. Välillä houkuttelee ajatus mennä käväisemään yksityisellä ihan vaan tarkistamassa että kaikki on hyvin. Mutta toisaalta pitäisi pystyä hallitsemaan tätä jatkuvaa epävarmuuden tunnetta. Sehän kuuluu asiaan, se on osa tätä matkaa.

Luin joltakin foorumilta että joku oli käynyt np-ultrassa ja siellä oli ollut kuollut sikiö, joka piti lääkkeellisesti poistaa. Rupesi hirvittämään. Noinhan voi käydä minullekin! Ei pitäisi lukea foorumeita. Kyllähän suurin osa muiden ihmisten np-ultrareissuista päättyy hyviin uutisiin. Nuo huonot uutiset vaan pistävät niin helposti silmään, kun erehtyy lueskelemaan foorumeita.

Välillä olen hyvinkin luottavainen sen suhteen, että kaikki on hyvin. Olen tavallaan tottunut jo siihen ajatukseen, että olen raskaana, eikä joka vessareissulla tarvitse vainoharhaisesti tarkistaa, että näkyykö paperissa punaista. Toisaalta tämä raskaana olo on aika kummallista hommaa. Tuntemukset - niin fyysiset kuin henkisetkin - ovat niin kovin erilaisia kuin ennen. Jos joku kysyisi minulta, että millaista on olla raskaana, niin en varmaankaan sanoisi että "aivan ihanaa". Sanoisin että omituista. Se lienee lähimpänä totuutta.

Kiitos

Kiitos että että toit minulle onnen.
Kiitos että kerroit minulle, että kohtuni on tarpeeksi hyvä uuden elämän kodiksi.
Kiitos että veit pois pitkäaikaisen surun, huolen, vihan, tuskan.
Kiitos että annoit hyvän syyn parantaa elämäntapojani ja luopua alkoholista.
Kiitos että annat minun koko ajan tuntea, että sinä olet olemassa, vaikka se ei fyysiesti tuntuisikaan kovin miellyttävältä.
Kiitos että olet juuri sinä eikä kukaan muu, juuri sellainen kuin sinä olet. Olet täydellinen juuri sellaisena.
Kiitos että olet olemassa. Rakastan sinua.

Idioottimaista optimismia

Tämä on nyt kyllä ihan hirveää optimismia ja asioiden edelle menemistä: minulla on vasta raskausviikko 6+5 menossa ja olen jo tehnyt hankintoja. Kauheaa. Isoin hankinta oli saumuri, mutta sillehän on käyttöä ihan muutenkin. Ja tulipa shoppailtua kankaita noin sadalla eurolla, että saan ruveta ompelemaan lapselleni vaatteita ja vaippoja. Kyllä minä nyt tipahdan kovaa ja korkealta jos tämä meneekin kesken. Tai no, tipahtaisin joka tapauksessa, tein hankintoja tai en. Yritän järkevästi selittää itselleni, että eiköhän niille vaatteille ja vaipoille JOSKUS tule joku käyttäjä, tai että voihan ne myydä ja hankkia myyntivoittoa niistä, jos ei muutakaan käyttöä ole.

Vai pitäisikö minun vaan suosiolla heittää se keskenmenomörkö nurkkaan ja olla onnellinen siitä mitä minulla on, tässä ja nyt?

Sydän

Ultrassa käyminen oli todella tunteellinen kokemus. Niin epätodellinen, niin kaunis, niin omituinen tilanne. Ja siellä kohdussa köllötteli kahdeksan millimetrin pituinen pikkuiseni sydän iloisesti läpättäen. Siellä se vaan olla möllötti kuin se olisi maailman itsestäänselvin asia. Kuin olisi sanonut että totta kai olen täällä, mitä siinä vahtaatte silmät kyynelissä ja suut ymmyrkäisinä? Minun lapseni, pienokaiseni, epämääräinen suttu ultraääniruudulla, suttu jonka keskellä sykkii pieni sydän.

Koska kohtuni oli asettunut vahvasti takakenoon, ei kuvasta saanut niin selvää kuin olisi ollut toivottavaa. Niinpä neuvolan täti kehoitti tulemaan viikon päästä uudelleen - ilman että pitäisi uudesta käynnistä maksaa mitään - että näkisimme lapsemme paremmin.

Se tumma soikio ja sen keskellä näkyvä pieni suttu ja sen keskellä läpättävä sydän piirtyivät verkkokalvoihini kenties ikuisiksi ajoiksi.

Huolehdin, siis olen äiti

Olen ollut tietoisesti raskaana 1,5 viikkoa. Parin ensimmäisen päivän ilo vaihtui melko pian huoleen ja pelkoon. Mitä jos tulee keskenmeno? Mitä jos tälläkin hetkellä sisälläni on kuollut alkio? Mitä jos jotain muuta menee pahasti pieleen? Mitä jos olen jotenkin vahingoittanut lastani juopoteltuani silloin, kun en vielä tiennyt raskaudesta?

Huoli omasta lapsesta on valtava, vaikka lapsi on tällä hetkellä kai pienen pavun kokoinen. Haluan tehdä kaikkeni sen eteen, että lapsi voi hyvin, mutta en tiedä ollenkaan, miten se voi. Minusta on tullut ahdistunut ja vakava tämän raskauden myötä, vaikka tämä on suuren unelmani täyttymys ja pitkäaikaisen lapsettomuuden jälkeen koittanut onni.

Olen miettinyt sitä, että mitä tarkoittaa sana "äiti". Olenko minä jo nyt äiti? Listaanpa tähän muutamia ominaisuuksia, joita äidin määritelmään mielestäni kuuluu.

• Äiti on naispuolinen ihminen jolla on lapsi. - Kyllä, minä olen naispuolinen ihminen ja minulla on pieni lapsi sisälläni.
• Äiti rakastaa lastaan - Kyllä, minä rakastan tuota pientä olentoa sisälläni niin paljon että sydän pakahtuu
• Äiti on ylihuolehtivainen, koko ajan huolissaan lapsensa hyvinvoinnista - Kyllä, pätee minuun täydellisesti
• Äiti välittää lapsesta enemmän kuin itsestään - Kyllä, minulle on aivan sama mitä itselleni tapahtuu kunhan lapsellani on kaikki hyvin

Mitähän kohtia vielä keksisi? Ei tule äkkiseltään mieleen mitään. Onkohan yhtään sellaista äidin määritelmää, jota en täytä?